Uudenvuoden haaveita

17.12.2021 · Blogi · Työ IT-alalla · Tuuli Pitkänen

Vuosi 2021 alkaa lähentyä loppuaan. Koronasta ei jaksa enää edes puhua, mutta menen ajatuksissani takaisin parin vuoden taakse. Tammikuun ensimmäinen päivä 2020 istuin kotini lattialla, mietin mitä ihmettä elämälläni tekisin. Jo ennen yhteiskunnan eristäytymistä olin jo omassa elämässäni tietyllä tapaa eristäytynyt.

Pettymys kirjallisuustieteen maisterin tutkinnon riittämättömyydestä oli käsinkosketeltava. Olin elätellyt naiiviakin ajatusta päässäni, että sillä paperilla ovet avautuisivat lähes minne tahansa haluaisin. Totuus valkeni pian valmistumiseni jälkeen – kokemus ratkaisi. Yliopistossa toisteltiin mantraa, että kannattaa opiskella sitä mikä itseä eniten kiinnostaa. Minua kiinnosti eniten elokuvatutkimus, joten erikoistuin siihen. Noh, elokuvatutkimuksen saralla työpaikat ovat enemmän kuin vain kiven alla.

En ollut käynyt oikeastaan mitään kursseja, jotka todella olisivat tarjonneet minulle työmahdollisuuksia. Suuri osa kirjallisuustieteen opiskelijoista suuntautui opettajiksi. Minä en kokenut sitä ollenkaan omaksi jutukseni. Olisin voinut valita kustannusalan, informaatiotieteet, viestintää…. Valitsin elokuvat, koska ne olivat intohimoni. Olisin voinut hakea työharjoitteluun – valitsin esseesuoritukset, koska rakastin kirjoittamista, tutkimista, pohdiskelua. Voi kuinka kaduinkaan sitä jälkikäteen, koska en saanut vaadittavaa työkokemusta.

Jossain vaiheessa hain myös tohtorikoulutukseen. Ehkä onnekseni tutkimussuunnitelmaani tuli vastaus, että idea on hyvä, mutta suunnitelma täysin keskeneräinen. Vaikka tutkimustyö kiinnostikin, en tosiaankaan olisi jaksanut ja kyennyt vuosikausien prosessiin apurahojen hakemisineen. Olin opiskellut jo vuosikausia kahden tutkinnon verran, eikö mikään riittänyt?

Lopulta 1,5 vuoden työnhaun jälkeen päädyin hakemaan palkatonta työharjoittelua someviestinnän harjoittelijaksi, ja sain sen paikan. Sitten tuli korona. Se oli varmaan pelastukseni siinä mielessä, että sain hengähdystauon pohtia, mitä todella kannattaisi tehdä. En pidä somesta, se suorastaan ahdistaa minua. Miksi ihmeessä päädyin hakemaan sellaiseen tehtävään, palkatta?

Koska työttömänä eristäydyin yhteisöstä, rutiineista, omasta identiteetistä. Koin olevani epäonnistunut luuseri, jolla ei ollut paikkaa yhteiskunnassa. Epätoivon hetkinä kuvittelin, että kunhan teen jotain, vaikkei se tuntuisikaan omalta, saisin edes jonkinlaisen aseman ja itsetunnon takaisin. Onneksi jouduin pysähtymään ja sain hetkisen aikaa miettiä, mikä se oma juttuni voisi olla.

Joskus tarvitsee vain mahdollisuuden

Jos jonkun neuvon antaisin kenelle tahansa, joka opiskelee mihin tahansa ammattiin: hanki käytännön kokemusta. “Pelkkä” tutkintopaperi ilman esimerkiksi opintoihin kuuluvaa työharjoittelua avaa ainakin ikkunan, mutta usein sen oven avaamiseen vaaditaan enemmän. IT-alan suhteen ollaan puhuttu paljon junioreiden palkkaamisesta, onneksi yritykset ovat nyt heränneet tähän ja antaneet aloittelijoille mahdollisuuksia. Olen onnekas siinä, että omasta testiautomaatio-koulutuksesta pääsin suoraan mestareiden oppiin. Tarvitsin vain mahdollisuuden, mitä en maisterin paperilla saanut.

IT-ala ei koskaan ole ollut unelmani. En ole haaveammatissani, mutta olen tyytyväinen ammattiini ja työhöni. Olen erinomaisessa firmassa, joka tarjoaa mahdollisuuksia. Se on jo paljon itsessään. Olen saanut paikan yhteisössä enkä tunne olevani luuseri, päinvastoin. Eräs päivä huudahdin itsekseni, että “Perk##le mä oon hyvä!!”, kun sain vaikean ongelman ratkaistua. Toki joinain päivinä huijarisyndrooma nostaa edelleenkin välillä päätään. Täytyy hyväksyä myös se, että tämä työ on jatkuvaa opiskelua ja oppimista: koskaan ei ole täysin valmis.

Mitä ne haaveet ja unelmat sitten olivat ja ovat nyt? Tammikuun ensimmäinen päivä 2021 kirjoitin muistikirjaani 12 haavetta, joiden unelmoin toteutuvan tämän vuoden aikana. Ammatillisesti haaveeni oli edetä työssäni (olin ollut IT-alalla siinä vaiheessa 3,5 kuukautta). Olen vuoden aikana hoitanut itsenäisesti omaa isoa projektia, suorittanut Test Manager-koulutuksen ja suuntaamassa sille polulle, mikä tuntuu tässä työssä omalta. Lapsuudessa haaveeni oli olla kirjailija. Kirjoitan edelleen lähes päivittäin. Mikään ei estä yhdistämästä hyvinkin erilaisia unelmia. Jollain tavalla koen myös helpotusta, että voin suurissa unelmissa suunnata muihin asioihin, kaikkia paukkuja ei tarvitse laittaa työhön sen suhteen.

Maailma ei romahda epätäydellisyyteen

Kirjoitin myös toiveen hyvinvointiin keskittymisestä. Tavallaan menin siinä persaus edellä puuhun. Intensiivinen koulutusrutistus, uuden työn aloittaminen ja vuoden sisällä tapahtuneet suuret muutokset imivät voimat. Olin puolen vuoden jälkeen työn aloittamisesta jo uupumuksen partaalla. Eikä ihme, kyllä se ensimmäinen vuosi varmasti on se vaativin. Itseään vertaa helposti myös muihin, vaikka siinä myös saattaa unohtaa, että jokaisella meistä on se elämä myös töiden ulkopuolella. Harva haluaa näyttää ulospäin uupumustaan tai kertoa, että nyt koen oloni riittämättömäksi tai muussa elämässä on sellaisia vaikeuksia, jotka vaikuttavat myös työhön.

Uupuminen myös pysäytti ja opettelin itse vetämään rajat. Kukaan muu niitä ei tee puolestasi. Ja maailma ei kaatunut, kun en tehnytkään ympäripyöreitä työpäiviä. Tein itse asiassa työni paremmin, kun lyhensin päiviä ja keskityin viiden samanaikaisen asian sijaan yhteen hommaan kerrallaan. Opettelua se kyllä vaatii edelleen, koska itse vaadin itseltäni enemmän kuin asiakkaat tai työnantaja yhteensä.

Kuuluu elämään muutakin kuin työ, ja hyvinvointia myös töissä tukee tyytyväisyys muuhun elämään ja toisin päin. Kirjoitin muistikirjaan, että toiveeni olisi mennä kihloihin. Tein jotain vielä parempaa – menin naimisiin! Viimeinen lause toivelistassani oli haluni todeta vuoden päätteeksi, että “olipa upea, elämän mullistava vuosi.” Upea vuosi ei tarkoita pelkästään vaaleanpunaisia pumpuliunelmia. Itselleni se on myös oppimista, kokemuksia, eteenpäin suuntaamista.

Kavahdan hyvinvointivalmennuksia, joissa hoetaan, kuinka tärkeää on jatkuvasti kehittää itseään, ajatella positiivisesti kaikesta, kerätä energiaa ja motivaatiota lähestulkoon siitä, että aurinko aamulla nousee. Täytyy olla joka päivä paras versio itsestään. Kehittyminen on joka tapauksessa väistämätöntä. Kukaan meistä ei ole sama ihminen kuin 10 vuotta sitten. Kaikesta ei voi eikä tarvitse ajatella positiivisesti. Välillä on niin pa#ka päivä, että tekee mieli kerätä tavarat ja muuttaa korpimökkiin asumaan. Se on ihan ok. Paras versio itsestäni on se, joka uskaltaa nykyään sanoa, että tänään mulla ei ole energiaa. Teen parhaani, ja teen riittävästi. Sitten tulee taas se päivä, kun intoa riittää vaikka muille jakaa. Se on kaikki ihan normaalia.

Tammikuun 1.päivä 2022 suuntaan häämatkalle Lappiin ja jätän tietokoneen kotiin. Istun paljussa, katselen revontulia ja pussailen aviomiestäni. Viikon loman jälkeen availen taas läppäriä mielenkiinnolla. En ehkä ole sen viikon aikana kehittänyt itseäni muuten kuin verestämällä murtomaahiihdon ruosteisia taitojani, mutta joskus paras kehittyminen on myös sitä, että antaa myös itselleen luvan hengähtää ja olla olematta täydellinen. Tästä muistutin maanantaiaamuna myös itseäni, kun tajusin availleeni sunnuntaina työsähköpostia ja tehneeni “ihan vaan pikaisia” koodikorjauksia testiautomaatio-skripteihin. Maailma ei olisi edelleenkään romahtanut ilman sitä.