Kahden vuoden projekti nimeltä alanvaihto
· Blogi · Työ IT-alalla · Mari Sinkkonen
Moi. Mä olen Mari, entinen alanvaihtaja, nykyään ohjelmistokehittelijä.
Jokaisella meistä on se ikioma elämänpolku. Niin työelämässä kuin koko elämässä yleisestikin.
On se polku sitten kuinka ruusuinen, kivinen, haastava ja poukkoilevakin. Se on ikioma.
Kun katseen nostaa ylös ja vilkuilee sinne ryteikköihin, siellä niitä muitakin ihmisiä tarpoo.
Kanssaihmisten nostavaa ja innostavaa vaikutusta omalle motivaatiolle on turha väheksyä.
Verkostoituminen, blogien, podcastien, vertaisryhmien suurkuluttaminen on suuri tuki alanvaihtajalle.
Jokainen meistä alanvaihtajista ansaitsee kaiken sen avun ja rohkaisun mitä vain voi saada!
Valtaosa ajastani alanvaihtajana on ollut sellaista yltiöpostitiivista “hurahtamista”.
Olen antautunut lapsenomaiseen innostumiseen. Itselleni uusien asioiden edessä mykistymiseen.
Viimevuodet olen kokenut loputtomasti ihmettelyä ja hämmennystä.
Matkaani on toki mahtunut itkunsekaisia hetkiä kun olen kyseenalaistanut koko hiton haaveeni.
Vuosikausia työelämässä tyhjää polkeneena, elämänvalintojani kyseenalastaneena,
voin todeta että hittovie kun olisin uskaltanut hypätä unelmieni perään jo aiemmin!
Toisaalta, ehkä en aiemmin vain ollut vielä tarpeeksi kypsä (pun intended)
tehdäkseni tunti-päivä-viikko-kuukausitolkulla töitä ilman mitään takeista siitä onko tässä mitään järkeä.
Alanvaihtoni pähkinänkuoressa
Kaksi vuotta siihen meni. Kaksi pitkää mutta toisaalta kovin lyhyttä vuotta.
Nyt mä olen ihkaoikeasti vaihtanut alaa. Olen virallisesti töissä ohjelmistokehittäjänä.
Ja hittovie miten vaikea tätä kaikkea on edes uskoa.
Olin irtisanoutunut työstäni, joten antauduin karenssin ajaksi hyvällä omalla tunnolla ihan vain koneen ääreen tekemään KAIKKENI unelmani eteen. Olin aivan ulalla mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä, mitä ohjelmointikieltä lähtisin opiskelemaan.
Alkuun (ja jatkossakin) vietin päiviä, iltoja ja viikonloppuja koneen äärellä.
Itseopiskelua, googletusta, jokaikisestä ilmansuunnasta aiheeseen tutustumista.
Opiskelin alkuun Fitechissä kaksi kurssia: Introduction tuo digital transformation ja Introduction to web development and programming. Samalla väkersin kotisivut puolison yritykselle ja koodailin sekalaisia pikkuprojekteja.
Nelisen kuukauden kuluttua itseopiskelun aloittamisesta olin Vaasan ammattikorkean lisäkoulutuksessa
jossa puolen vuoden aikana opiskeltiin hurjaa vauhtia webteknologioita ja IoT-hommia.
Puolen vuoden lisäkoulutus ei totisesti omalla kohdallani riittänyt uudelle alalle breikkaamiseen.
Tarvittiin lisää omia projekteja, itseopiskelua, kursseja, workshoppeja ja ajoittaisia “hitto tästä mitään tule”-hetkiä.
Viime syksynä aloitin rekrykoulutuksessa joka oli mahtipontisesti nimeltään “Full Stack rekrykoulutus”.
Koulutukseen pääsemiseksi tarvittiin puolto työvoimatoimistolta
ja koulutukseen kuuluvaa työharjoittelua varten haastatteluja mahdollisiin työssäoppimispaikkoihin.
Opinahjon johdolla opiskeltaisiin pintaraapaisut valtavaan määrään eri teknologioita.
Rallienglanti rules ok!
Haastattelussa harjoittelupaikkaan minne lopulta tulin valituksi, tunsin olleeni aivan ulapalla,
mutta kokemus jäi mieleeni kuitenkin hyvin positiivisena.
Työharjoittelupaikkani on kansainvälinen telcom yritys joka merkitsi sitä että työkielenä on englanti.
Englannin puhuminen ei ole ikinä itselleni ollut mitenkään vaikeaa tai stressaavaa.
Mutta voi jösses miten tankeroksi sitä ihminen tuntee itsensä, kun yrittää selittää vieraalla kielellä itselleen outoja asioita.
Rekrykoulutuksen aikana valtaosa oppimisestani tapahtui työharjoittelupaikassa.
Koulutuksen edetessä oloni oli edelleen etten minä hittovie IKINÄ tule olemaan tarpeeksi taitava-älykäs-nopea-mitävaan.
Pelkästään yrityksen toimialaa ymmärtääkseni minun piti pinnistellä ihan valtavasti, eli oppia, OPPIA ja oppia vielä lisää.
Kuvasin usein olotilaani näin: “olen keskellä tiedon valtamerta, jossa räpistelen eteenpäin pikkuruisesa kumiveneessä muovilusikalla meloen”.
Aika kului kiitäen. Yhtäkkiä olinki ollut harjoittelussa puoli vuotta.
Harjoittelun loppuvaiheessa vastaanotin työtarjouksen ja itkin ajomatkan kotiin. O_o
Itkin ulos helpotusta. Tuntemaani pelkoa tulevasta. Huolta perheeni pärjäämisestä.
Olin välillä tuntenut niin suurta syyllisyyttä siitä että kävelin ulos vakituisesta työstä, vakaasta tulosta.
Lähtenyt kohti unelmaani ja samalla velvoittanut perheeni kestämään epävarmuutta.
Jotain olin kuitenkin onnistunut tekemään oikein. Ehken (todellakaan!) vielä ollut “valmis” koodari.
Mutta vakuutin työnantajani siitää että olen ihan jäätävällä motivaatiolla varusteltu työntekijä.
Onneni on ollut saada esihenkilö joka osaa hämmentävän kauniisti tukea horjuvalla itseluottamuksella varusteltua untuvikkoa ja tiimi jossa jaksetaan vastata kaikenkirjaviin kysymyksiini.
Matkani jatkuu, satavarmaksi voin sanoa että oppiminen ei lopu ikinä.
Jokatapauksessa, täällä sitä nyt ollaan. IT-alalla!
Aivan loistavaa oli lukea sinun kokemuksesta, sillä samaistun niin moneen asiaan ja kuljen samaa polkua ja olen jo siinä Full Stack rekrykoulutuksen loppuvaiheessa ja työtäkin jo tarjottiin, MUTTA vielä ei tämä yritys kulttuuri, toiminta mallit, eikä kyllä tarjottu palkkakaan kohtaa sitä mitä haluan aloittelijana, en koe saavani täältä sitä tukea ja oppivani näillä menetelmillä sitä mitä haluan oppia. Minulla on mennyt jo tuplasti eli 4-vuotta opiskelinhan siitä sen puolet ajasta perustutkinnon itselleni. Kaikki maailman epävarmuudet minullakin päässäni mörköilee, mutta ihanaa kuulla, että en ole ainoa ja niistä huollimatta on mahdollista menestyä ja saavuttaa unelmiaan. Kiitos paljon blogistasi!
Tervetuloa alalle.
Satuin bongaamaan tämän kirjoituksen Linkkarin kautta ja päätin tulla antamaan oman tsemppini.
Itse olen “opiskellut” alaa kohta 25 vuotta ja välillä tulee itsellekin noita epävarmuuksia omasta osaamisesta. Onneksi nykyään jo harvemmin. Tekniikka kehittyy kyllä jatkuvasti ja opiskelua tällä alalla tulee väistämättä. Tosin se on ehkä syy, miksi olen viihtynyt näissä töissä. Rohkeasti vain eteenpäin ja kysymällä tai googlettamalla ne asiat selviää.
Tsemppiä!