‹ Takaisin Blogit-pääsivulle

Nörttitytöstä koodarimimmiksi – Miten minusta tuli IT-ammattilainen

· Blogi · IT-alan teemat · Opiskelu IT-alalla · Työ IT-alalla · Minna Mari Leivo

Joulukuu, 1993. Isä oli bongannut tietokoneen myynti-ilmoituksen kotiin tilatusta MikroBitti-lehdestä, ja niinpä koko perhe pakkautui autoon, ja lähti ostamaan 6-vuotiaalle Minna Marille ekaa tietokonetta. Isä oli ajatellut että tytölle on pakko ostaa oma kone, koska hän ei päässyt tekemään omia töitään tekstinkäsittelykoneelleen koska Pikku-Minsku oli aina “piirtämässä” jotain. Tekstinkäsittelykoneella piirtäminen oli muuten ihan oma taiteenlajinsa: musta (pieni) näyttö, jossa vihreällä viivalla sai piirrettyä neljään suuntaan. Ei siis mitään kaarevia muotoja, ei väli-ilmansuuntia, ei mitään vapaata piirtämistä tai värinvaihtoja; pelkästään viivaa joka voi mennä neljään eri suuntaan. Nykylapset varmaan nauraisivat tuolle harrastukselle vedet silmissä.

Koska ikää ei ollut sen enempää, en muista tuosta tietokoneen hakureissusta ihan hirveästi, mutta hyvin elävästi sen kun menimme myyjän kotiin, ja vastassa oli mimmi. Jotenkin siihen asti olin aina pitänyt tietokonejuttuja poikien juttuja, pitkälti ehkä oman kaveripiirini takia: pojat olivat innostuneet tietokoneista, tytöt enemmän tarrakirjoista. Muistan että olin niin riemuissani. En olekaan maailman ainoa tyttö, joka on kiinnostunut tietokoneista! Ja vielä kun myyjä kertoili, että myy vanhan koneensa koska haluaa ostaa uuden paremman, olin ihan myyty. Siinä hetkessä jotenkin sain oikeutuksen omaan tietokoneharrastukseeni. Hassua miten vuosikymmentenkin jälkeen muistan tuon tilanteen ja tunteen niin elävästi.

Tietokoneen saapumisen jälkeen aikaa sitten kuluikin hyvin paljon sen vieressä. Pelasin tietysti paljon, mutta suuresti kiinnosti myös kaikki muu koneeseen liittyvä. Vanhan Windows 3.1. syövereistä kaivoin esimerkiksi sisäänrakennettuja ohjekirjoja ja muistaakseni joku ruokareseptikin sieltä löytyi. Viidennellä ja kuudennella luokalla tein jo tutuille erilaisia mainoksia ja muita julkaisuja. Yläasteella alkoi oikeat “atk-tunnit”, jossa mm. opeteltiin tekemään nettisivuja. Siitä varsinkin riemastuin suuresti, ja sivuja tuli rakennettua isot kasat. Nettiin asti muiden nähtäväksi en niitä koskaan saanut, mutta se rakentaminen taisikin olla siinä se suurin hupi.

Yläasteella vielä haaveilin siitä, että aikuisena olisin töissä IT-alalla, mutta myöhemmin muutin kuitenkin mieltäni. Lukiossa keskityin humanistisiin aineisiin, ja uskoin vahvasti päätyväni psykiatriksi. Selitin asiaa sillä, että olin tehnyt niin paljon kaikenlaista tietokoneilla, etten halua siitä enää ammattia. Pidän sen mieluummin kivana harrastuksena. Lukion jälkeen välivuoden aikana suunnitelmat kuitenkin selvenivät, ja keväällä 2005 hain opiskelemaan Hämeen Ammattikorkeakouluun tietokonetekniikkaa. Serkkuni oli siellä opiskelemassa, ja koska pidin häntä tietokoneguruna ja esikuvanani, oli hyvä jatkaa hänen jalanjäljissään.

Mitä tapahtuu ammattikorkeassa, se jää ammattikorkeaan?

Opiskelujen aikana jo huomasin vahvasti IT-alan sukupuolijakauman: meitä tyttöjä oli huomattavasti vähemmän; luokallani oli poikia toistakymmentä, ja tyttöjä viisi. Meitä kohdeltiin kuitenkin hyvin ja tasavertaisesti, ja luokkakavereilta sai aina apua, sukupuolesta riippumatta. Ainoastaan kerran muistan erään ryhmätyön, jota me mimmit työstimme porukalla. Kaikille ryhmille oli varattu opettajan kanssa keskustelu, jossa hänen oli tarkoitus antaa palautetta ja ideoita työn loppuun saattamiseksi. Kaikki poikien ryhmät saivatkin juuri tämän, mutta meille tytöille ei herunut montaa sanaa itse ryhmätyöstä: sen sijaan opettaja ääneen pohti, että ollaanko me nyt oikeassa paikassa, ja että olisihan tuolla vaikka se kosmetologikoulukin. Onneksi tällaiset tilanteet olivat todella harvinaisia. Oli meillä tosi mahtaviakin opettajia; esimerkiksi herrasmies joka mm. opetti meille laadunvarmistuksen ja dokumentoinnin tärkeydestä; nuo kaksi asiaa ovat itselle tärkeitä asioita vielä nykyäänkin. Hän toimi myös opinnäytetyöni ohjaajana. Minun hieno ideani oli tehdä kriittinen tutkielma tekoälyn etiikasta ja sen haasteista. Tämä opettaja oli heti täysillä mukana, ja kannusti läpi koko projektin. Hän myös kertoi, että ainakin yksi opettaja oli hänelle käynyt valittamassa, ettei aihe ole tarpeeksi tekninen, eikä sen takia sovi meidän koulutusohjelman opinnäytetyöksi. Ohjaajani oli kuitenkin pitänyt päänsä, ja vahvisti näin sitä ajatusta, että insinöörityö on muutakin kuin pelkkää koodausta.

Ohjelmointi olikin yksi niitä asioita mistä en oikein saanut kiinni opiskelujeni aikana. Sain kyllä sen verran tekstiä aikaseksi, että selvisin kursseista läpi, mutta jotenkin se perusidea jäi pimentoon. Voisin verrata sitä vaikka vieraan kielen oppimiseen: opin ulkoa kirjoittamaan sanoja suht oikeassa järjestyksessä, mutta en ymmärtänyt lauseen asiasisältöä. Tai sitä miten se liittyi seuraavaan lauseeseen, ja mitä tuo lause tarkoitti koko tarinalle. Muistan että luokkakaveri jossain vaiheessa selitti, että vika on ollut siinä, miten asioita on meille opetettu; ohjelmoinnin perusperiaatteita ei oltu käyty läpi, ei niitä peruspalikoita ja logiikkaa joka toistuu aina, kielestä riippumatta. Meidän opettajat olivat todella hyviä koodareita, mutta heidän pedagogiset taitonsa jättivät valitettavasti toivomisen varaa. Heidän opetuksensa toimi hienosti niille, jotka olivat jo omaksi ilokseen koodaileet aiemmin, mutta sellaiset tyypit kuin minä joka ei ollut ikinä kirjoittanut riviäkään koodia ennen ekaa oppituntia jäivät auttamattomasti ekaan ulkokurviin.

Ammattikorkeakoulun aikana osallistuin myös ekoihin markkinointikampanjoihin, joiden tarkoituksena oli houkutella tyttöjä tekniikan alalle. Tehtiin yhteistyötä radiokanava NRJ:n kanssa, pidettiin heille mm. chattitapahtuma jossa sai tulla kyselemään alasta ja opiskelusta. Meistä tehtiin myös haastatteluja lehtiin, joita jaettiin yläasteilla ja lukioissa tytöille. En tiedä päätyikö niiden juttujen perustella ketään tälle alalle: jos tunnistat itsesi, laita vaikka kommenttia tähän kirjoitukseen. Olisi kiva tietää oliko meidän mainostuksesta mitään hyötyä.

Insinööri, palveluksessanne!

Valmistuin insinööriksi keväällä 2009, ja ensimmäisen it-alan työpaikan sain elokuussa 2010. Aloitin ohjelmistotestaajana yrityksessä, joka teki maatalouden ohjelmistoja. Tuossa työssä opin hyvin paljon nautojen sielunelämästä ja elämänkierrosta. Selväksi tuli sekin, että kun työskentelee ohjelmistokehityksen parissa, voi ala ja aihe olla silti ihan mitä tahansa. Eli esimerkiksi jos eläimet ovat lähellä sydäntä, voi hakeutua töihin yritykseen, jossa tehdään eläimiin liittyvää softaa.

Ensimmäisessä työpaikassa olin kolmisen vuotta, jonka jälkeen lähdin etsimään uusia haasteita palvelinylläpidon ihmeellisestä maailmasta. Viihdyin tuossa työpaikassa vuoden verran, ja opin että IT-alan ihmisellä tärkeitä taitoja ovat myös hyvä kommunikaatio sekä paineensietokyky. Koska itse tykkään vähän vähemmän hektisestä työympäristöstä, siirryin takaisin ohjelmistotestauksen pariin.

Seuraavat viisi vuotta tein ohjelmistotestausta sähköisen taloushallinnan maailmassa. Matkan varrella tutustuin tarkemmin kirjanpitoon lukemalla itselleni kirjanpitäjän tutkinnon. Pääsin myös ensimmäisten joukossa kokeilemaan miten Agile Coachina voisin palvella ohjelmistokehitystä ja omaa tiimiäni. Valitettavasti tuossa vaiheessa mun sydän oli siirtynyt jo toisaalle: Olin tutustunut Robot Frameworkin ihmeelliseen maailmaan, ja halusin palavasti tehdä automaatiota. Tuntui että Robot Frameworkin kautta olin saanut kiinni ohjelmoinnin perusideasta, ja saanut kipinän koodaamiseen. Robot Frameworkistä kun oli todella helppo hypätä Pythonin maailmaan.

Sen hetkisessä työpaikassani automaatioiden teko ei kuitenkaan ollut mahdollista, ja kun Linkedinissä mua lähestyttiin RPA:ta tekevästä firmasta, oli helppo sanoa heipat vanhalle testausmaailmalle ja hypätä uuteen seikkailuun.

Rock-henkinen robotinrakentaja

Tällä hetkellä työskentelen Sogetilla Automation Lead Developer -tittelillä, ja tunnen tekeväni oikeasti mielenkiintoista duunia. Teen oikeastaan kaikkea mitä yritysten RPA-matkaan kuuluu; järjestän aiheeseen perehdyttäviä koulutuksia, tuen automaatioideoiden tunnistamisvaiheessa, teen automaatiokehitystä erilaisilla työkaluilla ja osallistun ylläpitoon. Työssäni hienoa on se, ettei oikeastaan ikinä kaksi työpäivää ole samanlaisia; yhtäaikaisia projekteja voi olla useita, ja projektit voivat olla eri vaiheissa tai muuten erilaiset. Välillä pääsee rauhassa koodailemaan, ja välillä pitämään asiakkaan kanssa workshoppia. Ja välillä tiimin kanssa pähkitään porukalla kinkkisiä ylläpitokeissejä.

Tulen palaamaan RPA:han vielä monesti tässä blogissa, mutta tässä kohtaa voisin silti hieman avata aihetta. Vaikka itselle aihe on kovin tuttu, taitaa se vielä suurelle yleisölle olla suhteellisen tuntematon. Lyhenne RPA tulee sanoista Robotic Process Automation, suomennettuna Ohjelmistorobotiikka. Tarkoituksena on automatisoida erilaisia prosesseja, jotka vievät ihmisen tekeminä paljon aikaa, ovat toistuvia ja puuduttavia, ja joissa on suuri inhimillisen virheen riski. Automaatio sitten suorittaa näitä prosesseja samaan tapaan kuin ihminen, eli klikkailee esimerkiksi nettisivua tai käsittelee Exceliä. Tietysti tarvittaessa voidaan käyttää myös erilaisia rajapintoja. Näitä automaatioita kutsutaan usein roboteiksi, ja senpä takia kuvailenkin itseäni usein sanoilla “Rock-henkinen Robotinrakentaja”. Tuon termin kehitti puolisoni silloin kun olin juuri aloittanut automaatioiden teon, ja on seurannut minua siitä lähtien. Monet toki aluksi luulevat, että teen oikeita fyysisiä robotteja, mutta mielestäni se on hyvä asia. Siitä saa aikaiseksi yleensä tosi hyvän keskustelun, jonka jälkeen on taas yksi uusi tyyppi, joka tietää mitä on RPA.

Minna Mari

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *