Huonosta kehästä positiiviseen kierteeseen
· Blogi · IT-alan teemat · Työ IT-alalla · Minna Mari Leivo
Vuoden pimeimpien hetkien lähestyessä on hyvä pysähtyä pohtimaan omaa jaksamistaan ja sitä mistä se oikeasti koostuu. Mitä odottaa itseltään, ja mitä kuvittelee muiden odottavan. Mitä toimia omassa elämässä voisi tehdä, jotta jaksamista riittäisi muuhunkin kuin vain ehdottoman pakollisiin asioihin?
Elämää (muiden) täydellisessä maailmassa
Kun oikein ahdistaa ja masentaa, helposti myös alkaa oma tilanne ärsyttämään. Alkaa soimata itseään siitä, ettei taaskaan jaksanut harrastusten pariin, taas tuli tilattua takeawayta kotikokkailujen sijaan ja kaveri ghostattua kolmatta viikkoa putkeen kun se vaan haluaisi viettää aikaa yhdessä. Sitten koittaa hankkia muuta ajateltavaa ja käy selaamassa somea. Ja siellä on se yksi uraäiti joka 5 lapsen kera opiskelee ja pyörittää omaa yritystä. Ja se somevaikuttaja joka kiertää maata puhujakeikoilla, samalla kun heiluu telkkarissa ainakin kolmella kanavalla ja reissaa eksoottisissa kohteissa. Miksi noi jaksaa kaiken tuon, ja mä en jaksa mun yksinkertaista elämääni?
Tosiasiahan on se, että kaikilla on joskus vaikeeta. Kaikki väsyy joskus. Ja some.. no, siihen ei kannata uskoa koskaan. Somessa kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta omassa kaveripiirissäni olen huomannut ettei se ole sitä. Osa pitää somea edelleen ehdottomana totuutena, jossa jaetaan koko elämä, ei kiilloteta mitään eikä peitellä mitään. Että jonkun elämä on oikeasti juuri niin täydellistä ja huikeaa kun he somessa jakavat. Mutta eihän se niin ole.
Huonosta kierteestä hyvään
Omaa elämää tarkastellessa huomasin, että kaikki toimenpiteet joilla koitin helpottaa arjen kuormitusta itseasiassa tekivätkin aivan päinvastoin. Aloitin aina ajatuksen ihan järkevästi; jätän nyt tanssitunnin väliin ja keräilen energiaa kotona. Otan kupin teetä, ja käperryn sohvalle viltin alle. Ehkä joku hauska leffa siihen kaveriksi. Sehän on mukavaa ja rentoa! Mutta ei. Eihän niin koskaan käynyt. Jätin toki menemättä tanssitunnille, mutta teekupposen ja viltin sijaan doomscrollaan somea ja soimaan itseäni taas siitä miten laiska ihminen olen. Rentoutuneen kotoilijan sijaan olenkin itseinhoinen, ihmisen mallinen säkki ahdistusta. Ja tämä tietysti jatkuu seuraavana aamuna kun pitäisi keskittyä töihin. Tämähän toimi hienosti?
Tässä hetkessä on siirrytty sinne huonoon kehään. Yksi huono asia johtaa toiseen, joka johtaa kolmanteen, ja.. no, tiedätte varmasti. Huonot asiat seuraavat toisiaan kuin dominonappulat. Ja mitä enemmän palikoita kaatuu, sitä huonompi fiilis on itsellä. Kömpelö minä, kaadoin ne kaikki!
Dominoefektin pysäyttää tietysti yksi huonosti asetettu palikka. Tai tässä tapauksessa strategisesti hyvin asetettu palikka. Täytyy keksiä joku yksi asia, josta saa helposti onnistumisen tunteen. Monet self-helpit suosittelevat sängyn petaamista heti aamulla: näin päivä alkaa onnistumisella. Tästä aivot innostuvat, ja lähtevät ehkä rohkeammin kokeilemaan muita onnistumisia. Elävän elämän esimerkki itseltäni: olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista, mutta sain aloitettua sen kun ensin tein pöytävarauksen ravintolaan jouluksi. Tuo kaksi minuuttia vievä pöytävarauksen teko aiheutti juuri sopivan aikaansaavan tunteen, ja sain samalla pöhinällä aloitettua kirjoittamisen. Mitä tästä opimme? Syö useammin ulkona.
Kyllä, 80% on ihan tarpeeksi
Työelämässä on vahvoja vinoutumia. Eletään ajatuksessa että jos on työpaikka, täytyy siitä pitää kynsin ja hampain kiinni, paikka pitää ansaita joka päivä uudestaan. Koska muuten on innokkaita tekijöitä, jotka tulevat ja vievät sinun työpaikkasi. Täytyy ylitää itsensä päivittäin, useamman kerran parhaina päivinä, tehdä ylimääräistä ja loistaa ja erottua. Työpaikkailmoitukset huutavat uniikkien yksisarvisten perään, jotka suurinpiirtein vuorokauden ympäri väsymättä toteuttavat työnantajansa yleviä visioita. Mutta mitä jos en jaksakkaan tänään yksisarvistella, vaan haluaisin olla se perusheppa, joka mussuttaa heinänsä, kantaa heppatyttöä/poikaa/henkilöä pari kertaa hiekkakentän ympäri, ja vetäytyy pilttuuseensa päikkäreille heti kun mahdollista. Onko minulle tilaa työelämässä ollenkaan?
Työelämässä odotetaan että työntekijät antavat sen 100% päivittäin. Mutta jos oma jaksaminen onkin vain 70%, ja annat siitä edelleen kaiken, olen antanut sen 100%, eli kaiken mitä sinulla on. Seuraavaksi voisikin sitten kysyä, että kannattaako sille työlle oikeasti antaa kaikkensa. Ehkä oman osuutensa ansaitsee myös rakkaat ihmiset. Ja erityisesti se yksi tosi tärkeä tyyppi, eli sinä itse. Montako prosenttia annat itsellesi tänään?
Mitä mulle kuuluu, ihan oikeasti?
Kun elämä alkaa viedä liikaa, ja tuntuu että oma kontrolli on hyvää vauhtia katoamassa, pitäisi pystyä pysähtymään, ja kysymään itseltään mitä minulle oikeasti kuuluu. Mikä vie minun aikaani, mihin minun jaksamiseni kuluu? Onko elämässäni asioita joista saan voimaa? Usein syyt ja myös ratkaisut kiireeseen ja huonossa pyörässä pyörimiseen ovat kuitenkin syvemmällä.
Ongelma ei usein olekkaan ne asiat itsessään, vaan se miten itse suhtautuu niihin. Onko esimerkiksi harrastus, jonka olet haalinut itsellesi siinä toivossa että siitä saisi lisää energiaa, itseasiassa energiasyöppö joka toimii juuri päinvastoin? Entä käännätkö neutraalitkin asiat vastoinkäymisiksi? Usein kun käy niin, että jokin asia itsessään ei vaadi loppupeleissä kovin paljon aikaa tai energiaa, mutta se oma asennoituminen ja kierrosten vetäminen vie kaikki energiat ja elämänilon.
Sitten kun elämästä on tunnistanut haastavia tilanteita, pitäisi vielä jaksaa keksiä jonkinlaisia ratkaisuja niihin. Kokemuksesta voin todeta, että pitkän työpäivän jälkeen tätä pohdintaa on ihan turha yrittää tehdä. Silloin ongelmien ajatteleminen vain ahdistaa enemmän. Suosittelen tähän miettimiseen sen sijaan rauhallista viikonloppuaamua, kahvikupposta. Tai lenkkiä mukavissa maisemissa. Tai jopa viinilasia, ideoita puolison kanssa pallotellen. Varsikin arjen pyörittämiseen liittyvät haasteet kun ovat yhteisiä.
Mikä lopulta muuttui?
Päätin puhua avoimesti omasta ja muiden jaksamisesta. En jaksa (heh!) esittää 120% tehoilla toimivaa touhutätiä, jos en sitä oikeasti ole. En jaksa keksiä tekosyitä miksen ole läsnä jossain tapahtumassa, vaan sanon suoraan et hei, nyt ahdistaa, ei pysty. Ja tiedättekö mitä? Ihmiset kyllä ymmärtävät. Koska väittäisin että kaikki meistä ovat joskus olleet vähän “schaissena”. Ja jos joku ihminen nyt pahoittaa mielensä siitä etten jaksa lähteä mihinkään, niin sen ihmisen saa silloin heivata elämästään. Sellaisella empatiakyvyttömällä urpolla mitään tee.
Annetaan siis itsellemme aikaa ja unta kun keho ja mieli sitä vaatii. Ja sitä kuuluisaa armoa. Asetetaan rajoja ja suojellaan itseämme. Kyllä sen touhutädinkin tähtihetki sieltä taas tulee.
Leave a Reply