Luule itsestäsi liikoja
· Blogi
Vuonna 1939 matematiikko ja tilastotieteilijä George Dantzig – tuolloin vasta opiskelija – saapui luennolle myöhässä ja kirjoitti muistiin taululta kaksi tehtävää, jotka oletti kotitehtäviksi. Dantzig piti läksyjä tavallista vaikeampina, mutta onnistui kuitenkin löytämään ratkaisun molempiin. Palauttaessaan tehtävät professorille hän sai tietää, ettei taululle ollutkaan kirjoitettu läksyjä, vaan kaksi tilastotieteen ratkaisematonta ongelmaa. Dantzig oli tietämättään tehnyt historiaa.
Tarinaa on helppo pitää anekdoottina poikkeuksellisesta neroudesta, mutta oleellista siinä on ennen kaikkea se, että Dantzig sai ongelmat ratkaistua, koska ei tiennyt niiden mahdottomuudesta. Oma käsityksemme siitä, mihin pystymme, muuttuu todellisuudeksi.
Kun parikymppisenä päätin tulla isona devaajaksi, minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta ohjelmoinnista tai tekniseltä alalta ylipäätään. Työskentelin markkinoinnissa ja AMK-tutkintoni olin suorittanut journalismista. Kiinnostukseni koodiin syntyi harrastusprojektien kautta, ja osaamiseni oli kirjavaa ja pinnallista kuin joulukrääsä. Olin opetellut vähän pythonia (puolisoni haastoi minut mukaan Project Euleriin, verkossa pyörivään matematiikkapeliin); vähän html:ää ja css:ää (eläinsuojeluyhdistys tarvitsi kotisivut); vähän Flash-bannerien tekoa (koska huvitti); ja vähän php:tä (koska meillä sattui olemaan tiiliskivimäinen “Beginning PHP” -kirja).
Aloitin koodaamisen verraten myöhään, mutta se vei mukanaan sitäkin nopeammin. Tuntui, kuin olisin saanut kirjeen Tylypahkaan. You’re a wizard, Tuulikki! Koodaaminen tuntui taikuudelta, ja halusin kiihkeästi tehdä sitä työkseni. En tiennyt ammattimaisesta sovelluskehityksestä mitään, mutta kuten Dantzig kotitehtäviensä kanssa, olin onnellisen tietämätön siitä, miten kaukana olin “oikeasta” devaajasta. Tasapainoilin huolettomasti Dunning Kruger -vuoren huipulla ja hain jokaista kehittäjän paikkaa, johon millään pystyin itseni kuvittelemaan (ja minähän pystyin).
Sain hakemuksiini etupäässä kohteliaita hylkäyksiä, mutta ennen pitkää sain muutakin. Joskus pääsin haastatteluun asti ja verkostoiduin parhaani mukaan. Toisinaan sain ennakkotehtäviä, jotka suoritin, vaikka hädin tuskin erotin frontendia backendista. Töissä tuppauduin väkisin verkkosivutoimittajamme tiimiin ja halusin osallistua sivuston koodaamiseen (olin varmasti tosi ärsyttävä asiakas, sori siitä). Imin oppeja itseeni vähän joka suunnasta kuin sieni.
Sitten yhtenä päivänä ovet avautuivat elämäni ensimmäiseen Web Developer -rooliin. Sähköposti on minulla vieläkin. Olisin halunnut kehystää sen.
Otin jo tuolloin periaatteekseni Sano kyllä, opettele myöhemmin. Koska minulla ei ollut devaajaksi “tarvittavaa” tutkintoa tai kokemusta, korvasin sen järkähtämättömällä luottamuksella oppimiskykyyni. Vähän kuin käänteinen huijarisyndrooma, siis: olin täysin avoimesti impostori ja ylpeä siitä. Kun minulle tuli mahdollisuus tarttua työtehtävään tai projektiin, en kysynyt itseltäni, oliko minulla edellytyksiä siihen, vaan ainoastaan kiinnostiko se minua. Jos vastaus oli kyllä, annoin mennä. Vastaukset
löytyivät matkan varrelta joka kerta.
Joskus tein päättömiä ratkaisuja, joita perinteisempää polkua devaajaksi tullut tuskin olisi tehnyt. Kerran toteutin asiakkaalle sivuston itse kehittämälläni julkaisujärjestelmällä (päädyin tähän, koska en tuntenut WordPressiä kunnolla ja ajattelin, että oman alustan kehittäminen olisi “helpompaa”). Alusta oli kankea ja aika buginen, mutta käsittämätöntä kyllä sivut ajoivat asiansa, ja ratkoessani sqlite-tietokantani ongelmia Stack Overflow’n parissa opin valtavasti (myöhemmin sivut uudistettiin juurikin WordPressillä, luojan kiitos).
Pikkuhiljaa laskeuduin Dunning Kruger -vuorelta alas ja aloin muistuttaa oikeaa koodaria. Pääsin tiimiin, jossa asiat tehtiin oikein ja sain ympärilleni Suomen kovimmat osaajat. Periaatteesta en silti ole luopunut; sanon edelleen kyllä ja opettelen myöhemmin. Pari vuotta sitten toteutin elämäni ensimmäisen natiivisovelluksen. Asiakas oli yksi Suomen arvostetuimmista yrityksistä. Sovellus pääsi GrandOnen finaaliin ja on yksi kategoriansa ladatuimpia.
Olen huomannut, että tekninen ala näyttäytyy usein naispuolisille alanvaihtajille paitsi poikien klubina, myös kokonaisuutena, jossa oppimiskäyrät ovat jyrkkiä ja alkuun pääsy vaikeaa. Olemme kuin Dantzig, mutta käänteisesti; edessämme näkyy olevan ratkaisemattomia ongelmia, vaikka siellä on vain tavallisia kotiläksyjä. Varsinkin naisilla on helposti pelko siitä, että oma epäpätevyys nähdään “todisteena” koko sukupuolen huonommuudesta. Sellaisen paineen alla on mahdotonta onnistua työssään, tai varsinkaan saada siitä iloa.
Oma neuvoni alanvaihtajille on: Luule itsestäsi liikoja. Jos ainoa tapa päästä puuhun on mennä sinne perse edellä, tee sitten niin. Ainoa tie hyvään koodiin on kirjoittaa ensin paskaa koodia. Pysy uteliaana, rakasta virheitäsi ja opi niistä. Kysy tyhmiä kysymyksiä. Voita joka päivä eilisen itsesi, muilla ei ole väliä.
Ja ennen kaikkea: sano kyllä. Joskus homma kusee, mutta ei takuulla niin pahasti, kuin jos sanoisit ei, koska et ole “valmis”. Tien unelmiin ei tarvitse olla suoraviivainen tai virheetön.
Jos teet sitä mitä rakastat, olet jo voittanut.
Kirjoittaja
Tuulikki Laine
Senior Developer
Evermade
Valokuvan kuvaaja: Anni Sääksjärvi.
Vastaa